Kuka Jutta K.N


Harvemmin tulee itse oltua kameran edessä tai kuvissa, varsinkaan täällä blogin puolella. Ja hyvin niukasti olen edes kertonut asioita itsestäni tai arjestamme. En siksi, etten haluaisi itsestäni kirjoittaa vaan siksi, että olen ehkä jämähtänyt ajatukseen, että sisustusblogissa pitäisi olla vain sisustusjuttuja. Lukiessani toisten blogeja huomaan, että minua ainakin kiinnostaa kovasti kuka niiden juttujen takana on. Joten hitto, ajattelin että kai siellä teissä lukijoissa on edes muutama jota kiinnostaa tarina blogin taustalla. On kovin vaikea kirjoittaa itsestään, ylipäätään mitä sanoa ja mistä aloittaa, mutta päätin yrittää. Kerron teille myös sairaudestani, sillä se ohjaa elämääni, on osa minua ja oli myös yksi suuri syy blogin aloittamiselle.


Olen vajaa kolmekymppinen vaimo sekä pienen pojan äiti Valkeakoskelta. Nainen, jolla on nauru herkässä ja huumorintajuinen asenne kaikkeen. Mieheni kanssa olemme tavanneet jo 15 vuotiaina, eli täällä eletään kolmattatoista vuotta teinirakkauden kanssa. Olemme yhdessä saaneet kasvaa aikuisiksi sekä opetella asioita kantapään kautta, toisiamme tukien. Suhteemme lujuuden olemme testanneet remontoimalla kaksi omaa kotia ja rakentamalla talon – jossa toki riittää vielä puuhaa. Vietimme tunnelmalliset talvihäät helmikuussa 2014 ja ihana poikamme syntyi elokuussa 2015. Olemme ihan tavallinen työn ja arjen kanssa painotteleva perhe, joka haaveilee lottovoitosta ja nauttii koti-illoista.


Olen aina tiennyt, että haluan opiskella luovaa alaa, mutta kun oli aika hakea toisen asteen opintoihin, etsimääni alaa ei tuntunut löytyvän. Päädyin lukioon muiden vanavedessä vaikka tiesin, että pänttääminen ei ole koskaan ollut juttuni. Ainoat tunnit joilla lukiossa viihdyin, olivat kuvaamataito ja matematiikka. Kaikki muut olivat pelkkää pakkopullaa. Ensimmäisen vuoden puolessa välissä äitini bongasi minulle Sisustustekstiilialan -koulutuksen naapuripaikkakunnaltamme ja laitoin kouluun heti hakemuksen sisään. Pääsin pääsykokeisiin, sain opiskelupaikan ja seuraavana syksynä aloitin sisustusopintojen parissa lukion sijaan. Olin vihdoin siellä minne tunsin kuuluvani. Kolmen vuoden päästä valmistuin Sisustustekstiilialan artesaaniksi ja seuraavana syksynä jatkoin opiskeluja tähtäimessä sisustajan ammattitutkinto. Näiden jälkeen riitti vielä paloa opiskella alaa ja koin, että haluan oppia vielä mahdollisimman paljon. Pääsin opiskelemaan Tampereen ammattikorkeakouluun Sisustussuunnittelun täydennyskoulutukseen ja sieltä valmistuin 2013. 


Koulun ohella työskentelin sisustus- ja vaateliikkeissä, sekä Saarioisen keskuslähettämössä. Kun kesä läheni, piti minun päättää jatkanko työskentelyä vaateliikkeessä vai Saarioisilla. Työaikojen ja palkan suhteen päätin jatkaa Saarioisilla ja tuo yhden kesän pesti on venynyt jo kahdeksaksi vuodeksi. Työni on kolmivuorotyötä, viikko kerrallaan kutakin vuoroa; aamua, yötä ja iltaa. Välillä työt ajoittuvat myös viikonlopulle ja välillä saa nauttia arkivapaista. Yksinkertaistettuna työnkuvani on lähettää matkaan kauppojen tilaamat tuotteet. Välillä todella fyysistä ja väsyttävää työtä, mutta työilmapiirin puolesta todella antoisaa. Kyseinen työ ei ole siis lähelläkään sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Mutta olen varmaan aiemmin jo maininnut, että en vielä tarkalleen edes tiedä, mikä se haaveammattini on. Jotakin sisustukseen tai luovaan alaan liittyvää, mutta tarkkaan en osaa sanoa. Ihanien työkavereiden ansiosta nykyinen työni on kuitenkin sen verran ihana, etten koe tarvetta lähteä sitä vaihtamaan ennen kuin löydän oikeasti sen oikean ammatin itselleni. Ja koko tämän kahdeksan vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että en koe väärällä alalla työskentelyä ahdistavaksi. Tämän kahdeksan vuoden aikana olen valmistunut kolmeen tutkintoon, remontoinut kaksi omaa kotia, suunnitellu omat häät ja mennyt naimisiin, saanut ihanan pienen pojan, rakentanut oman talon..  ja aloittanut tietenkin tämän blogin kirjoittamisen, joka on itselleni hyvin suuri osa minua. Tämä blogi on minulle se oma juttu työn rinnalla, kanava jossa pääsen toteuttamaan itseäni ja jonka toivon auttavan minua löytämään sen oman paikkani sisustusalalla. 


Tätä blogia olen kirjoittanut nyt puolitoista vuotta ja sain alkuperäisen idean rakkaalta ystävältäni. En osannut koskaan itse edes ajatella blogin kirjoittamista ja todella vähän niitä tuolloin edes luin. Jostain syystä löysin sisustusblogien maailmaan vasta, kun olin itse aloittanut blogin kirjoittamisen. Muistan vielä sisustuskuvan jonka julkaistuani ystäväni laittoi minulle viestiä, että voisin alkaa kirjoittamaan sisustusblogia. Taisin vastata hänen kommenttiin nauramalla, enkä ottanut ideaa alkuunkaan tosissani. Mutta en tainnut kauaakaan asiaa pohtia, kun aloin sitä jo tarkemmin miettimään. Elämäntilanteeni oli sillä hetkellä muutenkin sellainen, että olin päättänyt tarttua tilanteisiin niitä turhaan empimättä. 


Nimittäin ennen ideaa blogista minulla ilmeni vakava sydämen vajaatoiminta, kolme kuukautta poikamme syntymän jälkeen. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt kuinka pienikin lenkki sai hengästymään ja olin poikkeuksellisen väsynyt. Voimat olivat todella vähissä ja nipin napin jaksoin nostaa poikaamme. Näille kaikille oli helppo ajatella syyksi vauva-arkea yöheräämisineen - kaikkihan ovat aina sanoneet, kuinka rankkaa tuo aika on. Minulla oli myös rinnassa hassu tunne, mutta se tuntui enemmän siltä kuin jokin ruoka, tai esimerkiksi kalanruoto olisi jäänyt ruokatorveen jumiin. Kenellekään ei tullut mieleenkään mitään vakavampaa, tai että nämä kaikki asiat liittyisivät toisiinsa. Eräänä iltana, täysin vahingossa huomasin puhelimeni uuden sovelluksen avulla, että sykkeeni on 160. Suhtauduin asiaan vielä tuolloin epäuskoisesti, sillä en tuntenut sydämeni hakkaavan. Ja urheilleena ihmisenä tiesin, miltä niin kovan sykkeen kuuluisi tuntua.


Koska meistä kukaan ei osannut ajatellakaan tilanteen vakavuutta ja asioiden yhtäläisyyttä, varasin tuona iltana lääkäriajan vasta seuraavalle aamulle. Pikainen pyörähdys paikkakuntamme ensiavussa lääkäreiden ihmeteltävänä ja siitä kiireesti Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, jossa minulla todettiin sydämen vajaatoiminta, mahdollisesti raskauden ja synnytyksen aiheuttama (peripartum kardiomyopatia). Sydämeni pumppausteho oli tuolloin enää 15%, ja ennusteiden kerrotaan olevan todella heikot kun teho on päässyt alle 25%:n. Kun useamman päivän lääkitys ja sähköllä kääntö yritykset eivät palauttaneet sydäntäni normaaliin rytmiin, ainoana vaihtoehtona olisi jäljellä ollut sydämensiirto.


Onneksi, vieläkin niin kiitollisena asiasta, sydämeni syke korjaantui lopulta lääkkeiden vaikutuksesta. Lääkärit povasivat kuitenkin huonoa ennustetta, koska sydämeni pumppausteho oli päässyt niin alhaiseksi. Vieläkin mysteerinä lääkäreille, toipumiseni oli poikkeuksellisen nopeaa ja sydämeni pumppausteho on ajan kanssa palautunut ennalleen. Tähän muutamaan vuoteen on mahtunut useampia sairaala-jaksoja sekä toimenpiteitä, piinaavien ja pitkäkestoisten rytmihäiriöiden takia. Mutta kuluneen vuoden aikana onneksi yhä vähenevissä määrin.


Vaikka sairauteni ei ilmoittele itsestään päivittäin, niin se kuitenkin ohjailee elämääni tietyllä tavalla. Saan yleisesti ottaen viettää täysin normaalia elämää, ilman suurempia rajoitteita. Ainoa kielletty asia, mutta sitäkin koskettavampi on, etten saisi hankkiutua enää raskaaksi. Vajaatoiminnan uusiutumisriski ja vielä rajumpana on niin suuri, ettei sydämeni sitä välttämättä kestäisi. Aihe on minulle arka paikka, enkä halua edes ajatella sitä etten pääsisi omaa vauvaa enää tuoksuttelemaan. Se on niin arka paikka, etten halua iskostaa sitä vielä edes päähäni. En ole koskaan havitellut suuria lapsilukuja, mutta sen olen aina tiennyt, etten haluaisi ”tyytyä” vain yhteen. Olemme mieheni kanssa molemmat perheistä, jossa sisaruksia on ollut useampi, itselläni kaksi ja miehelläni kolme, joten useamman lapsen perheet ovat meille sitä normia. Mutta kaikesta huolimatta, osaan onneksi olla todella kiitollinen ja onnellinen edes yhdestä meille suodusta lapsesta.


Yritän aina muistaa kaksi asiaa; ”asioilla on tapana järjestyä” sekä ”kaikella on tarkoituksensa”. Vaikka tulee monia elämäntilanteita, joissa nämä eivät tunnu ollenkaan oikeutetuilta, niin ajan kanssa tapahtumia pystyy yleensä ajattelemaan kyseisten lauseiden kautta.

ps. jos siellä lukijoissani on saman sairauden kanssa kamppailevia, niin olisin enemmän kuin kiitollinen yhteydenotostasi.

Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille!

6 kommenttia

  1. Moi Jutta!

    Kiitos postauksesta, luin sen mielenkiinnolla. Jäit Kotoisan blogi-illasta niin lämpimänä ja hauskana ihmisenä mieleen, että oli mukava lukea ja "tutustua" sinuun sen pohjalta enemmän. Elämä on kyllä niin hurjaa, kun ikinä ei tiedä mitä se tuo tullessaan, mutta niin kuin itsekin lopussa kirjoitit, jälkikäteen asioita osaa tarkastella eri valossa ja voi paremmin ymmärtää tapahtuneita. Aurinkoista kevättä sulle ja perheellesi, toivottavasti nähdään vielä joskus 🙂 Voi hyvin!

    - Eevi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eevi aivan ihanasta kommentistasi 😍 mukavaa kevättä myös sinulle, ja toivon myös että vielä näemme 😊

      Poista
  2. Jutta, ihanaa, että sain sinuun tutustua Tampereella opiskelumme aikoina.❤ Voimia sairautesi kanssa elämiseen. Uskon ja luotan, että selviät senkin kanssa. ❤❤❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena koskettavasta kommentistasi ja kannustavista tsempeistä ❤ mukavaa kevättä teidän perheelle 😊

      Poista
  3. Voimia sinulle! ❤️ Oli kiva lukea sinusta enemmän. 😊 Aurinkoista kevättä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi ihanasta kommentistasi ❤ Aurinkoista kevättä myös sinulle ja perheellesi 😊

      Poista

Contact

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *

Mailchimp link

//blogspot.us15.list-manage.com/subscribe/post?u=120eefd659d14f52d7c0f1220&id=fcc9c3d615

New blog post

Subscribe to our newsletter and don't miss new posts!